Saussuren arbitrarisuutta liiallisesti korostavaa semiologiaa on kritisoitu kielitieteelliseltä kannalta yksipuoliseksi. Onomatopoeettisuuden kannalta relevanttia on puolestaan Charles S. Peircen semiotiikkaa, jossa on esitetty merkin edustavan kolmea käsitettä symboli, indeksi ja ikoni. Symboli on sama käsite kuin Saussuren arbitraarisuus, eli se tarkoittaa merkin ja kohteen sovinnaista, lainkaltaista suhdetta (Peirce 1955 [1940]: 102, Nieminen 2002: 138). Indeksillä Peirce tarkoittaa sellaista merkkiä, joka osoittaa kohdetta sillä tavalla, että se saa reaalisesti vaikutusta kohteesta (Peirce 1955 [1940]: 102): esimerkiksi tummaa ukkospilveä voidaan pitää myrskyn indeksikaalisena merkkinä. Myös interjektiot kuuluisivat juuri indeksikaalisiin merkkeihin. Ikonista merkkiä Peirce määrittelee sellaiseksi, jolla on samankaltainen ominaisuus kuin sen kohde, vaikka sen kohteen ei tarvitsisi olla aina reaalisesti olemassa (Peirce 1955 [1940]: 102). Onomatopoeettisia sanoja on katsottu juuri ikonisiksi, joten onomatopoeettisten sanojen rinnalla käytetään myös termiä suora fonologinen ikonisuus (eng. direct phonological iconicity; De_Cuypere 2008: 107–109).  

Onomatopoeia on alun perin kreikan kielestä (onomato ’nimen’ + poeia ’tehdä’) ja tarkoittanut sanan tai nimen sepittämistä. Tätä kreikan sanaa oli alun perin käytetty alkuperäisen merkityksensä mukaisesti minkä tahansa uuden nimen antamisen yhteydessä, mutta vasta 19. vuosisadan loppupuolella se alettiin vakiintua tarkoittamaan matkivia sanoja. Termi onomatopoeia ja sen adjektiivimuoto onomatopoeettinen ovat vakiintuneet paitsi fennistisessä myös kansainvälisessä kielitieteellisessä kirjallisuudessa, vaikka sen alkuperäinen merkitys ei viitannutkin äänen äänneasullaan matkimiseen.

Onomatopoeettisuuden voidaan ajatella pohjautuvan ihmisten kykyyn jäljitellä kuultua ääntä, jota jaetaan älylliseen tai tahdonalaiseen ja vaistonomaiseen (Mecardo Al. 2014). Älyllinen tai tahdonalainen jäljittelykyky ei kuulu vain ihmisille vaan myös muille kädellisille eläimille, valaille ja linnuille: esimerkiksi matkijalintu kytkee imitoimaan 32 lajin linnun ääntelyjä sekä närhi hevosen hirnuntaa. Vaistonomainen jäljittelykyky on taas tyypillistä linnuille: esimerkiksi jokin linnunpoikanen löytää kuolleen mehiläisen ja visertää huomautuksesta siitä, toinen linnunpoikanen myös joutuu visertämään (mt, 8). Siihen kysymykseen, kumpaan jäljittelykykyyn onomatopoeettisten sanojen synty pohjautuu, ei ole annettu mitään selkeää vastausta. Ainakin 1900-luvun alussa saksalaiset kielitieteilijät, jotka ovat panostaneet myös filosofiaan, väittivät, että onomatopoeettisten sanojen motivaatio on interjektioiden tapaan refleksi, joka aiheutuu puhe-elimessä jonkin äänen kuultua (Ravila 1952: 40, Itkonen 1966: 80).

Onomatopoeettisilla aineksilla ihmiset pystyvät kategorioimaan luonnossa kuultuja ääniä erilaisilla parametreilla, jotka jakautuvat samanaikaisiin ja peräkkäisiin: edellisiä ovat mm. voimakkuus, sointi, periodisuus, kun taas jälkimmäisiä ovat mm. momentaanisuus, frekventatiivisuus, kontinuatiivisuus ja täry. Voidaan havainnoida, että suomen onomatopoeettisessa sanastossa samanaikaisia parametreja ilmaistaan yksittäisten äänteiden vaihtelulla, peräkkäisiä parametreja taas johdinaineksilla, joilla on oma aspekti. Äänien kategorioimisen kriteerinä on myös äänen esteettinen arviointi kuten miellyttävä ja epämiellyttävä.    

Huomattava on, että onomatopoeettisten sanojen ikonisuus on asteittaista. Puhtaimmin onomatopoeettisuutta edustavia ovat sellaiset kielen ja ei-kielen rajoilla olevat kertaluonteiset ilmaisut, joita tuotetaan imitoitaessa kuultua luonnon ääntä, esim. ”pfhiuuu” (vihellys; Jääskeläinen 2013, 31), ”SRRRRR” (Hornet-koneen tykki; ibid.,67), ”prrok” (sepelhanhen ääntely; Svensson 2013). Tällaisia aineksia kutsutaan villeiksi imitatiiveiksi (Jääskeläinen 2013, 29; Rhodes 1994). Villejä imitatiiveja käytetään enimmäkseen puheessa, mutta niitä voidaan jäljentää myös kirjallisesti käyttämällä erikoisia ilmaisukeinoja kuten isoja kirjaimia, yhteen ja erikseen kirjoittamista, lihavointia, suurempaa fonttikokoa ja erikoismerkkejä (Jääskeläinen 2013, 30). Kirjallisesti jäljennettyinä villejä imitatiiveja esiintyy yleensä sarjakuvissa ja lintujen äänikuvauksissa, joita käytetään lintujen lajien erottamiseksi: huutomerkillä ilmaistaan erityisen äkillisiä ja räjähtäviä ääniä pilkkuja ja pisteitä lintujen äänien nopeutta ja hitautta; esim. ”ki…ki…ki…” on hyvin hidas ”ki, ki, ki…” vastaa rauhallista tahtia, ”kikiki…” on hyvin nopea (Svensson 2013, 11).

Kun imitatiivit ovat jo mukautuneet kielen äännejärjestelmään eli ns. kesyyntyneet, ne eivät enää ole täysin ikonisia vaan ikonisuudeltaan asteittaisia: osa niistä on sellaisia, joista on hankalaa tunnistaa ilman ennakkotietoa, mitä ääniä ne sanat oikeastaan kuvaavat. Onomatopoeettisten ainesten kielikohtaisuutta eli konventionaalisuutta osoittaa esimerkiksi se, että eri maailman kielten samaa äänikohdetta kuvaavat onomatopoeettiset ainekset voivat eriä toisistaan. Hyviä esimerkejä tarjoaa Derek Abottin tutkimus (http://www.eleceng.adelaide.edu.au/Personal/dabbott/animal.html), jossa on koottu eri 58 äänilähteen imitatiiveja 17 kielen (tanska, hollanti, englanti, suomi, ranska, saksa, kreikka, heprea, unkari, italia, japani ja portugali) puhujista. Hyvin ikonisia ovat esimerkiksi käärmeen sihinää tai ihmisen nauramista kuvaavat ainekset jotka ovat yleensä samankaltaisia eri maailman kielissä: sm ha-ha. Suurin osa Abottin esittelemistä imitatiiveista on silti kielikohtaisia: esimerkiksi koiran haukuntaa ilmaistaan maailman kielissä useilla eri äännöksillä kuten suomessa hau-hau, kreikassa gav-gav, japanissa wan-wan jne. Vaikka kunkin kielen puhujat tunnistaisivat mainitut äännökset juuri koiran haukunnan likiarvoisiksi, niiden voidaan sanoa olevan tosiasiassa akustisiltaan ominaisuuksiltaan erilaisia kuin todellinen koiran haukunta (Jääskeläinen 2013: 31). Se, että kielen puhujasta jokin äännös kuulostaa jonkin äänen likiarvoiselta, siis pohjautuu sovinnonvaraisuuteen (Jääskeläinen 2013: 31).

Patisi fonologisesti myös morfologisesti maailman kielten onomatopoeettiset sanat eriävät toisistaan. Esimerkiksi suomen ja muiden itämerensuomalaisten kielten onomatopoeettiset sanat koostuvat yleensä vartaloaineksista eli fonesteemeista ja johdinaineksista, joista muodostetaan sanaluokiltaan erilaisia sanoja, kun taas useissa maailman kielissä onomatopoeettiset sanat ovat joko reduplikaatioita tai perussanoja.Erityisesti suomen kielen tapauksessa voidaan sanoa, että onomatopoeettiset sanat erottuvat muista neutraaleista sanoista pikemminkin niiden tunnusmerkkisyydellä eli metalingvistisellä symboliikalla (Hinton et al. 1994) kuin varsinaisella ikonisuudella. Suomen onomatopoeettisten sanojen tunnusmerkkinä on esimerkiksi ise-verbijohdin (ks. 3.1.1.). Jääsekläinen (2015) huomauttaakin, että joidenkin suomen onomatopoeettisten ise-verbien merkitysten tunnistaminen on haasteellista jopa suomea äidinkielenä puhuville.

Onomatopoeettisten sanojen tunnistaminen perustuu siis pääasiallisesti siihen, että niiden tarkoitteena on jokin luonnossa kuultava ääni, eivätkä välttämättä aina niiden ja niiden tarkoitteena olevat äänet ole samankaltaisia eli ikonisia. Onomatopoeettisia sanoja siis voitaisiin pitää symbolin, indeksin ja ikonin välimaastossa olevina (vrt. Mikone 2002: 130). 

Lähteet

De Cuypere, Ludovic 2008: Limiting the iconic: from the metatheoretical foundations to the creative possibilities of iconicity in language. Vol. 6. John Benjamins Publishing.

De Saussure, Ferdinand 2011: Course in general linguistics. Columbia University Press.

Jääskeläinen, Anni 2013: Todisteena äänen kuva. Suomen kielen imitatiivikonstruktiot. Helsinki: Unigrafia.  

—— 2015: ise-vartaloisten verbien äännesymboliikkaa. Sananjalka 57. 106‒128. Turku. 

Itkonen, Erkki 1966: Kieli ja sen tutkimus. W. Söderström.

Mercado III, Eduardo, James T. Mantell, and Peter Q. Pfordresher 2014: Imitating sounds: A cognitive approach to understanding vocal imitation. Comparative Cognition & Behavior Reviews 9.

Mikone, Eve 2002: Deskriptiiviset sanat. Määritelmä, muoto ja merkitys. Helsinki: SKS.

Peirce, Charles Sanders, and Justus Buchler 1955: Philosophical writings of Peirce: Selected and edited, with and Introduction, by Justus Buchler. Dover Publications. 

Ravila, Paavo 1967: Totuus ja metodi. Söderström.

Rhodes, R. 1994: Aural images. Sound symbolism, 276-292.

Svensson, Lars 2010: Lintuopas: Euroopan ja Välimeren alueen linnut. Otava, 

kana + -la > kanala

savi + -inen > savinen

vetää + -ttä- > vedättää. 

Johtosuhteen kuvauksessa osoitetaan kantasanan edeltävän johdosta, jolloin käytetään myös nimityksiä lähtösana ja tulossana (Koivisto 2013: 259). Sananjohto on ilmiönä rekursiivinen, mikä tarkoittaa johdosten voivan toimia edelleen uusien johdosten kantasanoina, jolloin muodostuu johtoketju:

sana > sanasto > sanastollinen

monipuolinen > monipuolistaa > monipuolistua > monipuolistuminen

vetää > vedättää > vedättäjä > vedättäjyys. 

Samasta kantasanasta muodostettujen johdosten välillä ei kuitenkaan aina selkeästi vallitse tällainen johtosuhde. Esimerkiksi käsi-sanasta on johdettu kädellinen, kätevä, kätinen, kädetön ja kätellä, mutta synkronisesti nämä käsi-sanasta johdetut johdokset eivät ole keskenään johtosuhteessa. Tällaisia johdoksia on fennistiikassa kutsuttu korrelaateiksi ja niiden suhdetta korrelaatioksi. 

Korrelaatiosuhde on välttämätön, jos samanvartaloisille johdoksille ei ole esitettävissä selvää kantasanaa vaan yhtenäinen vartaloaines, joka ei esiinny kielessä vapaana lekseeminä, esim. hämillinen – hämillään – hämätä – hämärä; kevyt – keveä; valkaista – valkea – valkoinen; pusakka – pusero (ISK § 160). 

Johdosten korrelaatiosuhteen ymmärtäminen on tärkeä suomen onomatopoeettisten sanojen kannalta, sillä kaikki ne ovat kantasanattomia ja sisältävät yhtenäisen vartaloaineksen, jota on kutsuttu fonesteemiksi (Kulonen 2010), esim.

jyristä   :            jyrähtää         :         jyrinä             :         jyry              :          murt. jyräkkä

kohista :            kohahtaa       :         kohina           :        kohu             :          murt. kohakka

suhista :            suhahtaa       :         suhina           :        suhu             :          murt. suhakka

Korrelaatiosuhteessa olevien johdosten ongelmana on se, että niille ei ole helppoa esittää, mikä on lähtösana ja mikä tulosana. Jotta saisi selville, kumpi johdos on aikaisemmin muodostunut, tarvitaan sukukielten ja suomen murteiden levikkitiedot ja ensiesiintymät kirjasuomessa. Eli jos jokin johdos on toiseen verrattuna huomattavasti levikiltään suppeampi tai kirjasuomen ensiesiintymältään myöhäisempi, se on iältään nuorempi kuin toinen. 

Lähteet

Hakulinen, Auli, et al 2004: Iso suomen kielioppi. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.